Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

PilgerIn

VAELLUSMATKA:
Camino de Santiago syksyllä 2002
Camino de Santiagon pyhiinvaellusreitit ovat muodostuneet 800-900-luvuilla vahvistamaan kristinuskon asemaa Euroopassa. Reitit ovat parhaiten säilyneet Etelä-Ranskassa ja Pohjois-Espanjassa. Nykyisten vaeltajien päämääränä on useinkin vain kävely luonnossa ja tutustuminen vieraaseen kieleen ja kulttuuriin. Ympäri maapalloa tulevia kulkijoita riittää näillä reiteillä kaikkina vuodenaikoina. Matkan voi aloittaa ja lopettaa missä haluaa. Sen voi tehdä paitsi kävellen, myös pyörällä tai jollain muulla kulkuneuvolla.
Suomessa reitti on aika vähän tunnettu ja minäkin kuulin tästä reitistä ensimmäisen kerran vain vuotta ennen matkan toteutumista. Kysyin eräältä ystävättäreltäni, tietääkö hän ketään, joka olisi ollut tuolla matkalla. Hän kertoikin haaveilleensa reitistä jo pitkään ja näin sain itselleni vaelluskaverin.
Vaellukselle lähtö tapahtui Burgosin linja-autoasemalta. Matkan lähtöpiste valittiin maaston tasaisuuden vuoksi
Malaga - Burgos, keskiviikkona 16.10.
Malagaan olimme menneet lentäen ja sieltä lähdettiin aamulla aikaisin bussilla Burgosiin.
Helpompaa olisi tietenkin ollut mennä lentäen suoraan Pohjois-Espanjaan, mutta meillä oli muuta ohjelmaa Etelä-Espanjassa samalla matkalla. Madridissa oli bussin vaihto ja meitä kohtasi pienoinen yllätys, sillä jouduimme ajamaan metrolla eteläiseltä pohjoisen linja-autoasemalle. Rinkka tuntuu mielettömän painavalta, vaikka olinkin laskenut joka gramman tarkkaan. Painoa sillä oli kuitenkin vain kymmenisen kiloa.
Ihmettelemme vähän Madrid – Burgos bussilipun kalleutta, mikä ei Suomen hintoihin verrattuna sitä kuitenkaan ollut. Yllättäen olemmekin sitten elämämme hienoimmassa bussissa, jossa bussiemäntä hoitaa matkan hintaan kuuluvan tarjoilun.
Burgos on hieno, vanha kaupunki. Ilta alkaa jo tummentua ja etsimme paikkaa, josta saisimme vaelluspassin eli Credencial de Pedegrinon. Valtavan iso katedraali on aivan kaupungin keskustassa ja todella upea näky, mutta sieltä olisimme saaneet vain leiman. Meitä neuvotaan menemään pyhiinvaeltajien majapaikkaan Allbergue de Pedegrinoon eli refugioon.
Kävellessämme kauniin joen vartta puistokäytävää pitkin alkaa hiljalleen sadella. Majapaikka löytyy pienen kiertelyn jälkeen keskeltä valtavan isoa puistoa. Huomaamme pian, että Espanjassa asiakasta palvellessa tuli kova kiire, mitä ei sitä ennen ollut lainkaan näkyvissä. Monta kertaa sai kuulla kehotuksen ennen kun sai vielä sanaakaan suustaan, että: puhu, puhu. Tosin matkan jatkuessa kielitaito karttuu ja puhumaan kehotukset harvenevat.
Majapaikan isännälläkin on passimme kirjoitettuaan valtava kiire näyttää paikat mihin pääsimme nukkumaan, vanhassa, mutta siistissä refugiossa.
Iso huone on täynnä kerrossänkyjä, missä on patjat ja filtit. Meillä itsellämme oli varusteena makuupussi ja minulla on lisäksi ohut, pieni tyyny. Useimmiten näitä majapaikkoja hoidetaan vapaaehtoisvoimin, mutta varmasti pyhiinvaeltajien tuoman rahan ansiosta monet Pohjois-Espanjan pikkukylät yleensä pysyvät hengissä. Itse yöpyminen on halpaa, kolme euroa yöltä ja sekin joskus vapaaehtoista. Majapaikoissa on myös keittomahdollisuus. En tullut laskeneeksi paljonko rahaa vaellusreitillä kului. Olin varannut 5 ja 10 euron seteleitä aika nipun ja päivässä käytin noin 10 euroa, joten sen mukaan rahaa lienee kulunut noin 200-300 euroa. Lentomatkoihin saman verran, joten reissu ei tule kalliiksi ja on moninkertaisesti hintansa arvoinen, todellinen elämysmatka pienistä puitteista ja puutteista huolimatta tai ehkä juuri siksi.
Burgos - Tardajos, torstaina 17.10.

Otamme ensimmäisenä päivänä kevyemmin, kävelemme vain noin yhdeksän kilometriä Tardajosiin asti. Odottelemme majapaikan avautumista, jumppaamme ja venyttelemme rinkan kantamisesta jännittyneitä hartioita. Aurinko paistaa lämpimästi, mutta yöllä on hirveän kylmä eikä majapaikassamme ole huopia. Laitan yöksi kaikki vaatteet päälleni ja jopa hupunalusmyssyn, mikä vaelluskaveria erikoisesti huvittaa, ja tietenkin villasukat jalkaani. Ne olivatkin tarpeen koko matkan ajan, vaikka arvelin heittäväni ne pois turhina heti alkumatkasta. Vielä paluumatkalla Malagaan, linja-autossa, rikkinäiset, kirkkaan keltaiset villasukkani olivat tarpeen ja herättivät ihastusta kanssamatkustajissa.
Tardajossa tutustumme englantilaiseen Jeaniin, joka on hauska tuttavuus. Hän kertoo kävelevänsä hiljaa, mutta vauhti on kuin aropupulla. Ehkä hän tarkoittikin sitä, että kävelee nopeasti ja nauttii sitten loppupäivän seurustelusta kyläläisten kanssa.
Tardajon majapaikkaa hoitaa tomera Victoria-rouva, joka hämmästeli toistuvasti ystävättäreni isoa savottarinkkaa. Meistä tuli hetkessä julkkiksia rinkan ja ehkä myös kansallisuutemme takia. Suomalaisia ei nimittäin juuri reiteillä näkynyt. Viime kesän reissumies, espanjan kielen opiskelutoverinikin, muistettiin etunimeltä ja hänelle lähetettiin terveisiä.

Ainoa reitillä kohtaamamme suomalaisvaeltajakin oli kuullut meistä vaelluskaverini ison rinkan takia.
Tardajos - Hontanas, perjantaina 18.10.
Viktorian tyköä matka jatkuu tasaista ylänköä pitkin, mutta jossain vaiheessa vastassamme on valtava ylämäki, jossa matkakumppanini saa matkan ensimmäiset sydänoireet. Illalla hän sitten huomaakin unohtaneensa ottaa aamulääkkeet. Onneksi nitroja on mukana ja kuljetaan vielä Hontanaan asti 21 kilometriä, koska sitä ennen ei ole majapaikkaa. Matkan puolivälissä Hornillo del Caminossa juodaan aamukahvit. Kävely alkaa maistua todella hyvältä ja ystävättäreni kävelee ison savottarinkkansa kanssa valtavan lujaa. Yritän huonolla menestyksellä ottaa johdon käsiini tai jalkoihini, kuinka sen nyt sanoisin. En haluaisi ottaa mitään riskejä, onhan kysymys kuitenkin meidän kohdallamme pelkästään huvimatkasta. Tällä matkalla on paljon kuraa, savea ja varmaan eläinten jätöksiäkin, mutta ei tässä vaiheessa vielä lehmien. Ne olisivatkin olleet entisille maalaislikoille helpommin tunnistettavia.
Puolessavälissä on aivan ihana keidas, vanha eläintenjuottopaikka. Täällä huilaamme kunnolla, tankkaamme, venyttelemme ja rasvaamme jalkojamme. Siellä myös näemme matkan ainoat rakot englantilaisella Dannylla, joka oli lähtenyt matkaan hetken mielijohteesta ilman rahaa ja kunnon kenkiä. Annoin hänelle osan laastareistamme, joita emme sitten itse tarvinneetkaan koko matkalla, sillä meillä on kunnon vaelluskengät, jotka olimme huolella valinneet, sovittaneet ja ”esivaeltaneet” jo Suomessa.
Hontanassa Jean odottaa jo meitä istuen ulkona penkillä ja seurustellen paikallisten kanssa. Majapaikka on uudessa rakennuksessa ja siellä on myös mahdollisuus aterioida. Jos minulla ei olisi ollut niin hirveä nälkä, tuskin olisin kuitenkaan tykännyt siitä ruuasta, spaghettia uimassa tomaattimehussa. Onneksi salaatti ja leipä olivat syötäviä ja viini juotavaa. Jean kyllä piti siitä ruuasta, no ne englannin kokit...
Hontanas - Castrojeriz, lauantai 19.10.
Vaellusreitit kulkevat yleensä romanttisten, vanhojen pikku kylien läpi, joita oli noin 5-10 km:n välein ja lähes kaikissa on kirkko tai pari ja usein pyhiinvaeltajille majapaikka.
Castrojerizissä majapaikkaa hoitelee kolme vanhaa miestä, jotka hössöttävät valtavasti ja viihtyvät erittäin mainiosti myös toisella puolella katua olevassa Lagar – olutbaarissa. Täällä tapaamme myös suomalaisvaeltajan sveitsiläisen ystävättärensä kanssa. Hän kertoo tuntevansa minut kotisivuni ansiosta, mistä syystä olen otettu ja tunnen itseni melkein julkkikseksi.
Kaupunki on pieni ja hyvin viehättävä. Löydän nettikahvilankin, jonka edustalla auringonpaisteessa juomme kahvit ja herkuttelemme juustosämpylöillä ja punaviinillä. Matkalla söimme yleensä vain hedelmiä, pähkinöitä ja suklaata. Vettä kului paljon ja pulloja oli helppo täyttää matkan varrella olevista hanoista.
Castrojeriz - Boadilla, sunnuntai 20.10.
Tänään kävellään 22 kilometriä ja rinkka tuntuu jo köykäiseltä kuin höyhen. Aamuisin on kauhea hinku lähteä ja lähdemme usein aivan pimeällä taskunlampun valossa. Castrojeristä lähdettäessä on alussa jyrkkä, raskas nousu. Lepäämme usein hengityksen tasaamiseksi, kiirettähän ei ole minnekään. ”Suomalais-sveitsiläinen retkikunta” ohittaa ja kaikki muutkin ohittavat, mutta tämähän ei olekaan kilpajuoksu, jokainen liikkuu mahdollisuuksiensa mukaan. Ylitetään Burgosin ja Palencian raja ja tankataan Itero de la Vegassa olevassa kuppilassa. Alan jo haaveilla uudesta reitistä ensi syksynä alkaen Ranskan puolelta. Päätänkin Suomeen päästyäni ilmoittautua ranskan alkeisryhmään täydentämään täysin unohtunutta kouluranskaani. Boadillan kylä on pieni ja todella viehättävä "museokylä".
Menemme baariin, jossa saamme leiman passiimme. Myöhemmin vastaamme tulee nainen leimasin kädessään ja pyytää meiltä yöpymismaksun. Sana on siis levinnyt, olemme outoja lintuja kylässä. Muita vaeltajia ei ilmaannukaan ja olemme koko yön aivan kahdestaan. Sisällä vanhassa refugiossa on kylmempi kuin ulkona, mutta ylellinen määrä huopia. Siellä voidaan rauhassa käydä suihkussa ja pestä pyykkiä. Herään aamulla taas aivan liian aikaisin eli noin kello viisi. Kirjoitan päiväkirjaa, venyttelen ja rasvaan jalat huolella. Olen huomannut, että kaikki koneet käyvät paremmin rasvattuina.
Kolmena päivänä on hieman sadellut, mutta ei kaatamalla, joten se siis ole tahtia haitannut.

Boadilla - Fromista, maanantai 21.10.
Aamulla matka jatkuu sateessa ja tuulessa. Ystävättären rinkka painaa suunnattomasti ja hänen mielestään tämä ei ole ollenkaan täysipäisen hommaa. Kuka sellaista on väittänytkään?
Kävelemme luotisuoran jännästi padotun kastelukanavan reunalla ja matkaa kertyy taas noin 25 km ja minulla on jalat aika tönkkönä, varsinkin oikea polvi ja lonkka eivät tykkää enää kovin pitkistä matkoista. Viimeiset kilometrit ovat kidutusta, mutta lepäämme usein ja niin matka taittuu sopivasti päivän mittaan. Teleskooppisauvoista on suuri apu ja kun ne laittaa molemmat vastapäisen, terveen jalan puolelle ja varaa sille puolelle enemmän. Kipeän puolen jalkaterän asennon vaihtaminen varpaat sisäänpäin muutaman metrin kävelyn ajaksi tuntuu myös auttavan ja alamäet kuljen siksakaten. Tulemme majapaikkaan sopivasti neljän, viiden maissa.
Ilmeisesti minussa elää pieni masokisti, kun nautin tästäkin päivästä suunnattomasti.
Iso lauma espanjalaisia pyöräilijöitä pölähtää samaan majapaikkaa kassamme. Keskustelu laimenee äkisti, kun sanon pitkän ajan jälkeen espanjaksi jotain. Tosin enhän minä siitä ”molotuksesta” mitään olisi ymmärtänytkään, en edes kuunnellut. Varmaan oli sadellut karseita vitsejä, kun pojat olivat niin hohottaneet. Tuskin sentään yöseuraansa arvostelivat! Tai mikä ettei, kuka tietää? Kyllähän tässä iässä senkin jo kestäisi.
Fromista - Shagun, tiistai 22.10.
Kahdeksalta aamulla lähdemme bussilla Palenciaan ja sieltä junalla Shaguniin. Junalippu Palencia - Shagun maksaa 3 euroa ja vähän päälle. Pyöräilijäpoikiakin tulee junalla ilmeisesti sateen takia. Shagun on vanha luostarikaupunki ja pidän siitä todella paljon. Yövymme romanttisessa, vanhassa linnassa, missä on lattialämmitys eikä siis tarvitse palella. Yöllä linnan pieni hiiritonttu käy syömässä eväitäni. Illalla kuulin seinänraosta rapinaa ja vaihdoin sänkyä. Luulin vain kuvitelleeni, mutta aamulla selvisi, että tottahan se on. Manteleita on napsittu ja suklaalevystä viety nurkka. Jotenkin en vain pystynyt syömään hiiren kanssa samaa suklaata, joten heitän lopun myöhemmin päivällä koirille.

Luostari on rakennettu 1080-luvulla, mutta valitettavasti se on yleisöltä suljettu näin syksyllä. Yhden nunnan tosin siellä näimme.

Kyselen bussi- ja rautatieasemalta ystävättären mahdollisesta rinkan palauttamisesta Malagaan, mutta kumpikaan kulkuväylä ei suostu ottamaan rinkkaa kuin Madridiin asti. Suunnitelmissa oli ostaa kevyempi reppu ja ottaa mukaan loppumatkalle vain osa tavaroista. Ehdotan myös rinkan vaihtoa tai edes osan tavaroista siirtämistä minulle, mutta ystävätär ei suostu.
Shagun-Leon, keskiviikko 23.10.
Juna Leoniin lähtee vasta kello 14, joten meillä on aikaa nautiskella tästä vanhasta luostarikaupungista. Linnassa on myös asukkaille ilmainen nettiyhteys ja käytän sitä ahkerasti. Espanjan junat ovat siistejä ja halpoja, kunhan vain osaa kysellä oikeita junia. Ostamme patonkia ja punaviinipullon lepopäivän kunniaksi ja nautimme ne naureskellen auringossa, rautatieaseman penkillä. Tunnemme itsemme pikemminkin puliakoiksi kuin pyhiinvaeltajiksi punaviinistä huolimatta tai ehkä juuri siksi.
Saavumme Leoniin, jossa majapaikka on aika kaukana asemalta. Kaupunki on valtavan suuri ja illalla kävellään vielä lisää, kun etsitään pitsapaikkaa. Majapaikka on iso, vanha nunnaluostari, jossa asuu vieläkin nunnia. Yöllä on aika levotonta, varmaan joillain oli ollut vaikeuksia löytää majapaikkaa niin isossa kaupungissa, sillä porukkaa lappaa sisään pitkin myöhäisiltaa. Aamulla nunnat laittavat meille aamupalaa.
Leon - Villar de Mazarife, torstai 24.10.
Alkumatkasta meidät ohittaa kiva saksalaisnainen, joka ottaa meistä valokuvan ja lupasi lähettää sen kotisivuani varten. Hän on myös kirjoitellut jälkeenpäin minulle ja suunnittelee myös uutta matkaa ensi syksynä. Kävelemme useita kilometrejä katua pitkin, kunnes tulemme tieyömaalle, josta teitä risteilee niin tuhottomasti, että lopulta eksymme totaalisesti. Valitsemme vahingossa eteläisemmän, vanhan vaellusreitin. Alkuun on paljon korkeita mäkiä, lisäksi satelee hiljalleen. Annan ystävättärelleni sykemittarin ja alan pitää mahdotonta kapelia, ettei sykemittari saa ylittää sataa. Välillä puhallellaan ja levätään, kunnes hengitys tasaantuu. Tällä konstilla sydänoireita ei onneksi enää ilmaannu tai minulle ei niistä kerrota.
Vaellettuamme aikamme rankkasateessa tullaan pieneen kylään. Epäsiistissä baarissa saamme juotavaa ja syötävää. Paikka jää mieleen epäystävällisen myyjän ansiosta, joka on ilmeisesti omistajan tyttöystävä tiskin takana vaihdetuista pusuista päätellen. Olemme läpimärkiä huolimatta sadeviitasta ja coretexvaelluskengistä. Kierrän vettä sukistani ja villatakin hihoista. Kunnon sadetakki olisi ollut tarpeen ja sadesäärystimet. Vaihdan litimärät kenkäni edellisillä vaellusreissuilla lähes loppuun asti kuluneisiin Karhuihini.
Kahvilasta noin viiden kilometrin päästää löytyy vihdoin ikivanha majapaikka. Kartta olisi ollut tarpeen, mutta jostain syystä emme halunneet liikaa suunnitella, vaan halusimme heittäytyä hetkeen ja kokea kulkurielämän iloja.

Ilman karttaakin pärjää, sillä reitit ovat merkityt kiveen tai aitaan maalatuilla keltaisilla nuolilla, jotka ovat helposti havaittavissa ja joskus myös pyhiinvaeltajien symboleilla, simpukoilla.

Matkaa kertyi sinä päivänä aika lailla, varmaankin lähes 30 km. Majapaikkamme on vaelluksen huonoin, mutta se on varmaankin aikoinaan ollut aivan ihana talo romanttisine sisäpihoineen. Ulko-ovea ei saanut edes kiinni, joten minä arempana vedän painavan, ylimääräisen rautasängyn huoneemme oven eteen ja teen tavaroistamme barrikaadin. Nukahdan heti ja uni on ihanaa varsinkin, kun se on todella ansaittua.
Villar de Mazarife - Hospital de Orbico, perjantai 25.10.
Tänään on mahtava auringonpaiste. Eilen kastuneet vaatteet kuivuvat yllämme ja rinkan päällä. Matkalla Orbicoon tapaamme tien risteyksessä kaksi espanjalaista, komeata poliisia autoja pysäyttelemässä. He olivat kovin kiinnostuneita matkastamme ja kansallisuudestamme ja erittäin ystävällisiä. Majapaikka on hyvin samantapainen kuin eilinenkin, mutta todella siisti ja hyvin hoidettu. Paikan isäntänä häärii Hubertus, josta sitten tulee yleisnimi kaikille seuraavillekin majataloisännille. Sisäpihalla on omenoita korit pullollaan ja niitä saa vapaasti maistella.
Hospital de Orbico-Astorca lauantai 26.10.
Ylellisesti jälleen bussilla Astorcaan, missä epätoivoisesti etsin rautatieasemaa, kunhan vain olisin vielä osannut takaisin ystävättäreni luo, joka odottelee minua eräässä baarissa tavaroiden kanssa. No, puolivahingossa hänkin sitten vielä löytyy. Tietysti olisi ollut järkevää ottaa kännykkä mukaan eikä jättää sitä rinkkaan. Kiertelemme päivän katsellen kaupunkia ja illallakin teemme vielä pitkän kävelyretken koko kaupungin ympäri muurin reunaa pitkin. Käymme piispan talolla, museossa, ihailemme vanhoja kirkkoja ja arkeologisia kaivauksia ja tietenkin käymme myös pitsalla oikeassa ravintolassa, jossa tarjoilija heittäytyy mauttomaksi ja jää siksi ilman tippiä. Majapaikkamme sijaitsee kauniissa ruusupuistossa, missä ruusut ovat valtavan isoja ja niitä on monta eri väriä ja lajiketta. Paikalla on jälleen hyvin kansainvälistä porukkaa, saksalaisia, englantilaisia ja amerikkalaisia, jotka tarjoilevat meille roseviiniä ja ”hiilinkiä”. Ystävättäreni ei oikein luottanut käsillä parantamiseen, olisikohan enemmän roseviiniä auttanut asiaa? Täällä taas kyseltiin Suomen euroja, joten niitä olisi kannattanut ottaa mukaan
Astorca - Vega de Valcarce, sunnuntai 27.10.
Kesäaika loppuu ja kellot siirretään talviaikaan. Aamulla ajamme pari tuntia bussilla Villafranca del Biarzoon, juomme perillä aamukahvit ja lähdemme kävelemään kauniin vuoristomaiseman halki Trabadeloon. Siellä ei kuitenkaan ole refugiota ja kävely jatkuu vielä pitkän tovin. Perille päästyämme olen niin poikki, etten jaksa lähteä enää edes ruokaa hakemaan. Majapaikka on hieno, mutta hyvin ahdas ja hubertus majoittaa meidät tilan puutteen takia omaan huoneeseensa. Hän oli huolissaan polvestani ja aivan yliystävällinen muutenkin. Yöllä majatalossa oli suomalaiselta kuulostava perheriita, ilmeisesti juopunut mies oli alkanut pahoinpidellä vaimoaan ja koko iso makuusali osallistuu asian selvittelyyn.
Vega de Valcarce – O`Sepreido, maanantai 28.10.

Mukava, aurinkoinen sää ja elämä hymyilee jälleen. La Faban kylään menee jyrkkä vuoripolku, sillä olemme Calician vuoristossa, 1300 metriä meren pinnan yläpuolella. Tapaamme iäkkäitä vaeltajia, jotka ovat vuokranneet kulkuneuvokseen aasin, joten he eivät siis ole itse aaseja.

O`Sepreidon ruska oli suorastaan huikaiseva.
Tie on yhtä nousua monta kilometriä ja täynnä puista tippuneita kastanjoita.
La Fabassa saadaan vettä hanasta ja täytetään juomapullot. Lilat krookukset kukkivat ja laaksoista kuuluu kellojen kilkatusta. Ehkä kaikista hyvistä vaelluspäivistä tämä on paras huolimatta raskaasta noususta. Tapaamme irlantilaismiehen, joka on jo kolmatta kertaa vaelluksella. Hän kertoo, että vuonna 2000 oli lokakuussa täällä niin paljon lunta, että hän joutui odottelemaan useita päiviä pystyäkseen jatkamaan matkaa.
O`Sepreidon museokylä on upea paikka vanhoine historiallisine rakennuksineen ja kirkkoineen. Siellä on myös paljon baareja, matkamuistomyymälöitä ja karjanlantaa kaduilla, joten ne kertovat kylän elinkeinot. Yritimme syödä nuhjuisessa kaljabaarissa perunamunakasta, tortilla de espanjolaa, mutta ei se oikein maistu kiljuvasta nälästä huolimatta.
O`Sepreido – Portomarin tiistai 29.10.
Lähdemme aamulla jo 7.15 odottelemaan bussia tienposkeen. Aivan hirveä tuuli ja sataa ripsuttelee hiljakseen. Espanjassa on vaikea löytää varsinaisia bussipysäkkejä, mutta olimme jo illalla, valoisaan aikaan, katsoneet paikan valmiiksi. Kuljemme bussilla jonkin matkaa ja jatkamme kävellen, sillä ilma alkaa kirkastua ja lämmetä. Parin tunnin kävelyn jälkeen löydämme baarin, jossa nautitaan aamukahvit ja ostetaan matkaevästä. Ihmettelemme täällä korvessa tienristeykseen yhtä aikaa tullutta neljää autoa ja eksymme väärään suuntaan. Taivallettuamme innolla noin kilometrin verran, tulee ystävällinen espanjatar vastaan, huitoo kovasti ja kertoo, että olemme väärällä tiellä. Ei muuta kuin takaisin risteykseen.


Matka jatkuu tasaisempana, lähes alamäkenä. Kuljemme noin 25 km hyvin kauniissa maisemassa, romanttisten, vanhojen maalaistalojen pihojen läpi ja katseltavaa riittää. Ollaan jo melko lännessä ja maisema on täällä jo huomattavasti vehreämpää ja ilma lämpimämpää.
Portomarin – Palas de Rei, keskiviikko 30.10.

Refugio on vähän ahdas ja yöllä sataa ja ukkostaa. Aamulla sade yllättäen loppuu ja päivä alkaa kirkastua. Kävelemme alkumatkan asfalttitietä, koska haluamme välttää rajuimmat nousut. Minua vaivaa hienoisesti flunssa, mutta matkaa tulee tällekin päivälle noin 24 km. Illalla menemme ravintolaan haaveena ruokailla kunnolla, mutta ruokaa emme saa, vaikka aina vain luvataan. Ensin piti tulla kello kahdeksalta ja jäämme tunniksi odottamaan. Jossain vaiheessa iltaa pöytään tuotiin paahdettuja kastanjoita ja punaviiniä. Tilaamaton tarjoilu maksoi 4,80 euroa.

Palas de Rei - Arzua, torstai 31.10.
Pelkäämme uhkaavaa sadetta ja myös flunssani takia päädyimme lepopäivään. Bussilla Melideen, missä kesken matkan innostun houkuttelemaan ystävättärenkin tulemaan bussilla Arzuaan asti eikä kävelemään yksin ilman rinkkaa niin kuin alun perin oli ollut tarkoitus. Maksan kuskille lisää ja mennään molemmat Arzuaan asti. Kirjoittelemme päiväkirjaa ja kortteja tuttaville. Refugio on tilava ja pesutilat hyvät. Illalla käymme ulkona syömässä komean annoksen espanjalaista sekasalaattia.
Arzua - Arca, perjantai 1.11.
Aikaisin aamulla taipaleelle taskulampun avulla. Seutu vaikuttaa vauraammalta ja majapaikat ovat uudemmissa rakennuksissa ja varusteiltaan parempia kuin alkumatkasta. Aamukahvit saadaan "ulkoilmaravintolasta", jota piti mukava, vanha ukkeli. Hän lorautti jotain kirkasta kahviimme. Sen voimalla taas käveltiin reippaasti monta kilometriä lehmän jätöksiä väistellen.
Arca - Santiago de Compostela, lauantai 2.11.
Täällä lännessä on jo kilometritolpat reitillä mittaamassa tietä Pyhän Jaakobin kaupunkiin. Päätämme käyttää aluksi maantietä, ettemme eksyisi aamupimeässä. Pitkä nousu vie mehut totaalisesti. Poikkeamme sitten vaellusreitille, missä saadaan jo aamukahvit. Sade jatkuu rankkana, mutta yhtäkkiä edessämme on Santiagoon menevä bussi ja nopealla päätöksellä nousemme siihen.
Santiagossa sade tulee rajuina puuskina ja etsimme refugiota kuumeisesti päästäksemme eroon rinkoistamme. Lopulta löytyy melko kaukaa keskustasta vanha pappisseminaari. Siinä vaiheessa olemmekin jo aivan likomärkiä. Pyhä Jaakko ei siis oikein tainnut tykätä syntisten pakanoiden saapumisesta kaupunkiinsa. Olimme suunnitelleet menevämme vielä Finisterraan, meren rannalle asti, mutta luovumme siitä, sillä ystävättären lääkkeet ovat loppumassa. Finisterra tuli seuraavilla viikoilla kuuluisaksi öljytuhojen takia.
Lepäilemme hetken ja lähdemme sitten etsiskelemään mahdollista kulkuneuvoa pois Santiagon sateesta. Junamatkat ovat kaikki pyhäinpäivän takia loppuunmyydyt, mutta linja-autoasemalla tärppää. Saamme varattua lipun seuraavaan iltaan, yöbussiin.


Santiagossa saadaan henkilökohtainen vaellustodistus lähellä isoa katedraalia olevasta pedegrinojen toimistosta. Sen saamiseksi on käveltävä vähintään 100 kilometriä tai pyöräiltävä tuplaten se matka eli 200 kilometriä.
Santiago de Compostela - Malaga 3.- 4.11.

Aamulla Jaakko on jo heltynyt ja lähdemme kaupungille herrastelemaan. Katedraaliin messussa kuullaan mainittavan myös meidät, urheat suomalaisvaeltajat. Messu on mielenkiintoinen ja eräs nunna laulaa aivan ihanasti.
Kaupunki on todella kaunis. Ostan tuliaisiksi lapsenlapsilleni reppumaskoteiksi pienet pyhiinvaeltajien symbolit, simpukat ja itselleni pari Santiago t-paitaa.
Illalla menemme ajoissa linja-autoasemalle, näytän kuskille liput ja pomppaamme heti helpottuneina takapenkille. Kuski tulee hetken päästä perässä ja aloitta hirveän kälätyksen, mistä emme ymmärrä sanaakaan. Lopulta älyän kysyä: Fuera, ulosko? Helpottunut kuski nyökkää iloisesti, menemme ulos ja sitten hän katsoo liput uudestaan ja päästää meidät takaisin bussiin. Että tällä lailla Espanjassa hommat sujuvat joustavasti.
Madridissa ollaan aamulla 6.30. Lähden heti ostamaan jatkolippuja Malagaan, minne matka jatkuu kello 9.00 ja maksaa 17,33 euroa. Perillä Andalusiassa riittää lämmintä, noin 30 C- astetta päivällä varjossa ja iltaisin voi ihailla auringonlaskuja mereen. Sinne aurinko hukkuu ja tulee toista kautta aamulla takaisin ja koko ajan on yhtä aurinkoa, sateesta ei siellä ole tietoakaan.


Linkkejä muille hyödyllisille sivuille:


©2017 vesiroos - suntuubi.com