Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

          

         Palanen erään perheen historiaa…

 

 

 

                                

 

 Koiramme Jenny

 

 

Oli sillä hienompikin nimi: ChaChachaa Af Fride ja hieno suku täynnä muotovalioita; mikä Suomen ja mikä Pohjoismaiden mikä Euroopan. Meidän Jennystäkin tehtiin muotovalio, tosin vain Suomen. Kirkkaasti olisi kyllä valloittanut koko Euroopan, mutta perheemme kyllästyi näyttelyihin. Luku sinänsä.

Mutta tällä näyttelyasialla ei ole mitään merkitystä Jennyn eikä meidän elämäämme. Jenny itse, ilman valioita, ilman papereita, oli tärkeä osa perheemme 26-vuotista historiaa. Siitä ajasta Jenny vaikutti hyvin tärkeänä yli puolet ajasta eli kaikkiaan 14 vuotta. Kuusihenkisen perheemme, lukuisten ystäviemme ja sukulaistemme joukossa ei ollut ketään, joka olisi jäänyt kylmäksi Jennyn heiluvalle hännälle ja koko maailman surut kantaville silmilleen.

                     

Nyt on j äljellä enää ikäväja  hauta omakotitalomme puutarhassa poikien sinne istuttaman koivun alla.  Ajattelin kirjoittaa tämän nyt kun Jennyn lähdöstä on kulunut vuosi ja kolme kuukautta enkä ole ollut päivääkään muistamatta häntä. Olen kuullut, että kirjoittamalla voi haihduttaa surun ja ikävän. Jennyn muisto on kuitenkin niin kaunis, että surussakin se tekee minut vielä onnelliseksi.

   Kun tätä kirjoitan, on aivan edessäni seinällä suuri kuva Jennystä. Siinä hän on jo harmaantuneena vanhuksena, viallinen korvansa kamerasta tietoisesti poispäin käännettynä, mutta ylväänä ja itsestään tietoisena.

 

Jennyn haku

 

Olimme kuulleet, että on olemassa koirarotu, mikä on erikoisen lapsirakas ja pystyy paimentamaan jopa kuutta lasta yhtä aikaa. Lisäksi tätä rotua mainostettiin lauseella: Melkein ihminen, mutta muuten terve. Saimme kuulla, että tällainen koira löytyy Karkkilasta. Muutamien puhelinsoittojen ja kuukausien odottelun jälkeen olimme lopulta koko perhe matkalla Karkkilaan noutamaan uutta perheenjäsentämme, jonka ulkonäöstä meillä ei ollut aavistustakaan.

 

   Olin aina nähnyt vain kauniita koiria, vaikken mikään erikoisen eläinrakas ollutkaan, mutta tämä pikkuinen koiranpentu oli järkytys rumuudessaan. Valtavan iso pää, iso kita, muodottoman tanakka kroppa ja lyhyet, ohuet jalat. Jotain hellyttävää siinä kuitenkin oli ja heti ensi silmäyksellä tuntui, etten olisi poiskaan antanut, vaikka näkemättä olimme hänet ostaneet. Sian säkissä niin kuin sanotaan.

    Ainakin se oli mahdottoman villi ja meinasi matkalla jo monta kertaa päästä meiltä karkuun, kun jouduimme lasten takia vähän väliä pysähtelemään. Kaikki hellyttävän suloiset nimet, joita olimme kuukausia kaavailleet ja suunnitelleet, joutivat nyt romukoppaan. Mikä pikku rumilukselle nimeksi?  Pohdimme jo matkalla kotiin kuumeisesti.

-               Laittakaa minun puolestani vaikka Kolkatan Jenny, sanoi perheenisä tuskastuneena koko pulmaan.

-               Jenny ! Hyvä nimi äännetään englanniksi "Tsheni", sehän sopii hyvin, kun on englantilainen koirarotukin.

 

 

Jenny kotiintulo

 

Jenny oli vasta kuuden viikon ikäinen, mutta vilkas, iloinen ja huoleton. Hän sopeutui elämäämme vieläpä helpommin kuin ne lapseni, joita oli yhdeksän kuukautta pitänyt sydämen alla piilossa ennen kotiin tuontia.

Aivan ensimmäiseksi Jenny kätki löytämänsä luun marjapensaiden alle, ilmeisesti vaistojensa ohjaamana. Ilmiselvästi käsitti, että ruokavaliona ei iän kaiken tule olemaan maito ja vellit. Porukalla sitä siinä ihailtiin, että onpa viisas koira.

   Illalla asetettiin Jenny nukkumaan omaan, ajat sitten häntä varta vasten tehtyyn koriin. No siellä se viipyi alta minuutin ja sen jälkeen alkoi surkeasti ulisten kiertää kehää vanhempien sängyn ympärillä.

   - Ikinä, en ikinä ota koiraa viereeni, olin ajatellut.

 Olin kuullut, että siinä se sitten on lopun ikäänsä, eikä koskaan suostu omaan petiin. Niinhän siinä sitten tietenkin kävikin. Tasan tarkkaan neljätoista ja puoli vuotta hän lämpimänä ja suloisena viihdytti läsnäolollaan milloin kenenkin perheenjäsenen sänkyä.

   Ensimmäisen yönä kello kahteen asti hän siis surkeasti ulisi sänkymme vieressä, mutta ei koskaan enää sen jälkeen. Itku katkesi kuin veitsellä leikaten siihen, kun olin nostanut hänet viereeni lämpimään, ja siinä hän nukkui aamuun asti onnellisena, tuskin kylkeä kääntäen. Myöhemmin kun uskalsin antaa hänet jo lastenkin viereen, oli joka iltaisten tappelujen aihe, kuka hänet viereensä saisi. Keskellä yötäkin saatoin joskus herätä karmivaan huutoon:

 -  Äiti, toi varastaa Jennyn multa…

Jenny kutsumasignaali oli naputus, esimerkiksi hellaan sivuun,  ruokakupille. Tätä samaa signaalia käytti myös yöllinen koirarosvo ja naputti sängyn reunaan kutsuvasti. Uskollisista uskollisin Jenny loikkasi heti viereen.

 

 

 

 

Jenny suhde kalustoomme ja ruokaan.

 

Kyllähän Jenny söi hyvin ja kaikki kelpasi. Myös huonekalut, mutta erikoisesti kengät. Tätä aikaa kesti vain vajaa kaksi vuotta, joten ohi meni sekin aika. Tietosanakirjasta hän piti erikoisesti, totta kai viisas kun oli. Ajattelikohan se, että ihmisen tieto on kaluamisen arvoinen asia.

    Lasten paimentajana hän kylläkin oli ylimainostettu. Joskus tuntui päinvastoin siltä, että kuusi henkeä tarvitaan paimentamaan yhtä koiraa. Leikkikaverina hän sitä vastoin oli verraton. Kun hän lattialla istui ruokalappu leuan alla ja myssy päässään, ei hän juuri muusta leikkiporukasta erottunut. Jenny kävi myös koirakoulua ja oli siitä hyvin ylpeä. Siellä hän oppi muun muassa nousemaan raput. Tämä oli hyvin tärkeä taito leikkipuistossa, kun hän aina omalla vuorollaan laski liukubaanaa alas.

    Koska ruoka kelpasi hyvin, oli Jenny alituisella laihdutuskuurilla yhdessä emäntänsä kanssa. Mutta kaikissa lakoissa on rikkurinsa, niin oli tässäkin. Naapurit tarkoittivat hyvää, mutta tässä tapauksessa he toimivat lakkorikkurina. Joka aamuisella tuttavienkatselukierroksellaan Jenny ahmi herkkupalat talosta kuin talosta. Kun tämä lopulta perheessämme keksittiin, päätettiin Jenny laittaa narun nokkaan ja kuljettaa sitä niin kuin oikeita koiriakin kuljetetaan. Tällaiselta matkalta pieni tyttäreni tuli kerran kotiin sydäntä särkevästi itkien ja kiukkua puhisten. Yksi naapurin emäntä oli silittänyt Jennyä ja valitellut, että:  ”Ei oo ny mittää…”

 

                    

Jenny keinoemona

 

 

                                           

 

 

Kun minä yrityksistäni huolimatta en varmaankaan ollut mikään kovin hyvä äiti, toimi Jenny lapsilleni monta kertaa äidin korvikkeena. En koskaan tuntenut mustasukkaisuutta, vaikka perheemme pikkuisin taapertelija kompastuttuaan riensi ensin Jennylle nuoltavaksi, ja vasta sitten minä sain puhaltaa. Jotenkin tajusin heti tämän tilanteen ja oman paikkani arvoasteikossa, missä kilpailu olisi mahdottoman toivoton. Onhan koira vaistoineen niin paljon enemmän ja parempi äiti kuin tällainen tavallinen, vaistonsa pilannut ihmisrodun edustaja.

   Kerroinkin jo siitä kuinka lämmin Jenny oli petikaverina. Jenny ei ollut mikään sijaisobjekti kuten joku karvanalle, vaan hän oli todellinen, hyvin todellinen, turvallisuutta luova persoona, joka sanoittakin ymmärsi, mikä lasta vaivasi. Hän aavisti aikuisenkin surun ja tuli lähelle, mutta ei koskaan silloin tyrkyttänyt itseään, vaan katsoi silmiin ja otti osaa. Ei silti, etteikö hän olisi ymmärtänyt puhetta. Mutta hän ei tarvinnut sitä. Hän ymmärsi asiat ikään kuin ylempää, vaistollaan.

 

 

 

Jenny oikeana äitinä

 

  

                                              

 

Tämä, mitä Jenny oli keinoemona, ei ollut vielä mitään sen rinnalla millainen hän oli oikeana äitinä. Kun pieni avuton olento syntyi läpinäkyvässä pussissaan, alkoi heti mahdoton nuoleminen, josta ei loppua tullut. Hän katsoi meitä ikään kuin häpeillen, että tällaisia ryvettäjiä hänellä täällä on. Lapsiinsa hän katsoi onnellisen ylpeänä. Sellaista katsetta en ole koskaan nähnyt ylpeimmälläkään ihmisäidillä.

   Pissalle meno oli yhtä kolinaa. Jennyllä oli niin kiire takaisin lastensa luo, niin että ovenpielet oikeni. Jennyn suru lasten lähdettyä oli sydäntä särkevää katseltavaa, mutta se oli kuitenkin luonnollista. Jotenkin ikään kuin Jenny olisi ymmärtänyt, että näin oli pakko käydä. Kuinka viisas onkaan eläin. Pentujen lähdettyä hän etsi niitä yksitellen. Haki komeroista, haki saunasta. kunnes käsitti, ettei niitä ole missään. Katseli meitä syyttävästä ja surullisesti, mutta hoiti jälleen ylpeänä tehtävänsä perheemme jäsenenä aivan kuin unohtaen episodin, joka oli lyhyt, mutta mielettömän kaunis.

 

 

 

 

 

 

Jenny ja kasvattilapsi

 

 

Uskomattoman paljon kovempi oli vielä Jennyn suru, kun hän menetti pienen kasvattinsa keväällä saatuaan sen puoli  vuotta aiemmin syyskuussa. En ollut koskaan nähnyt aikaisemmin eläimen itkevän kyyneleillä. Enkä uskoisi, jos en olisi omin silmin nähnyt. Kun pikkuinen valkoinen kissimirri kuoli pois syötyään rotanmyrkkyä naapurilla, oli Jennyn itku äänekästä ulinaa ja kyynelten valumista poskille. Hän makasi kissan kuolinpaikan vieressä kaksi vuorokautta miltei syömättä ja juomatta.

   Kun pikkunen Senta tuotiin perheeseemme, pelkäsi Jenny sitä aluksi niin, että hän aivan vapisi kauttaaltaan.

- Viekää pois tuo katti, Jennyhän ihan pelkää sitä, sanoi velipoika, joka ei aluksi lainkaan tykännyt koko kissan ottamisesta perheeseen. Mutta kerran hän jätti vahingossa kissan ovenväliin ja alkoi mahdoton voivotus, voi, voi voi. Hän luuli, ettei kukaan kuullut ja tuntui, että häneen sattui enemmän kuin kissaan Senta oli valkoinen, hyvin pieni ja pörröinen puoliangorakissa ja vasta viiden viikon ikäinen tullessaan meille. Jenny oli musta, paksu ja kiiltävä ja sileäkarvainen. Hän oli juuri menettänyt omat lapsensa eikä aikaakaan, kun tukahdetut tunteet löysivät pienestä lumipallosta otollisen maaperän. Jenny nuoli ja nuoli ja pikku Senta oli kuin märkä karvapallo, ihmisen nyrkin kokoinen. Kaverukset olivat aina yhdessä. Missä tahansa oli Jenny, siellä oli myös Senta. Ja aina äidinrakkaudesta ylitsevuotavan tyydytettynä. Senta sai kaiken sen hellyyden, mikä olisi kuulunut pienille koiralapsille, jotka julma ihminen riisti emoltaan.

   Senta haudattiin saman koivun alle minne Jenny yhdeksän vuotta myöhemmin parin metrin päähän. Kun Jenny elokuussa haudattiin ja tuli ensimmäinen sade, löysi tyttäreni pienen ristin pilkottavan haudasta. Hän muisti laittaneensa sen Sentan kanssa kenkälaatikkoon, josta oli tehnyt arkun pikku kissalleen.

 

 

Jennyn elämänkaari

 

Jennyn elämänkaari ei ollut mikään kaari. Se ei ollut notkolla eikä lommolla, vaan se oli tasaisen joustava jana alusta loppuun. Hänen rauhoittava, lämmin olemuksena oli turvallinen, ei yksin lapsille, vaan myös meille aikuisille. Jenny oli kuin kallio, jota eivät tuulet tuiverrelleet. Hän oli aatelista Af Fride sukua ja osoitti sen olemuksellaan joka hetki. Hän ei koskaan lipsunut keskinkertaisuuksiin,  puhumattakaan alatyylistä.

   Miesasioissaan hän oli myös lady mikä lady, yhden miehen nainen. Karkkilalainen Show oli hänen lastensa isä ja muita miehiä ei ollut. Närkästyneenä hän käännytti kaikki kosijansa, joita tunki usein kotimme kynnykselle asti. Koko olemuksellaan hän osoitti meille halveksuntansa näitten käytöksestä.

 

 

Jennyn tytär

 

Varmasti Jennyllä on lapsenlapsia ja jälkeläisiä vaikka millä mitalla, mutta läheisin kaikista sekä Jennylle että meille muille perheenjäsenille oli Lipsy.

Lipsyn nimi oikeastaan oli Cipsy, mutta koiran emännälle tuli pieni lukuvirhe. C muuttui L:ksi. Ja Lipsynä hän pysyi. Eikä nimessä sinänsä mitään vikaa, suomalaisemman tuntuinenkin, kuin alun perin antamamme Cipsy-Girl, mustalaistyttö.

   Lipsyn emäntä oli hyvin eläinrakas ja hän keskusteli Lipsyn kanssa aivan kuin kenen tahansa. Meille hän aina kertoi, mitä Lipsy oli sanonut ja mitä hän taas oli sanonut Lipsylle. Lipsy olikin hyvin kaunis. Ja niin kuin kaikki äidit ajattelevat tyttäristään, niin varmasti Jennykin ajatteli, maailman kaunein.

 

 

 

Jennyn sairaudet

 

Kun Jenny oli jo vanhempi, hänellä ilmeni selkäsairaus. Eläinlääkäri totesi sen ishiakseksi. Jalat aivan pettivät alta. Ei siinä muu auttanut, kun lähteä Kiskoon asti hakemaan akupunktiota. Kolme reissua tehtiin viikon välein ja vaiva oli poissa. Jennyn ilme oli ennen uvaamattoman ihmeellinen, kun hän seisoi eläinlääkärin teräspöydällä tusina neuloja nahassaan. Näitä lääkäri sitten pyöritteli ja Jenny kärsivällisenä, kuten aina, kuunteli. Sen jälkeen kävely sujui entiseen tapaan ja vaikka tanssi esimerkiksi chachacaata., virallisen etunimensä mukaan 

   Korvasairaus vaivasi Jennyä aina vähän väliä. Korviin lykättiin tippaa tipan perään ja välillä hänellä oli huivikin päässä pitkiä aikoja. Jenny oli tärkeä ja hoidostaan tyytyväisenä otti vastaan osanoton ilmaukset sairastelunsa takia. Mutta eläinlääkärin oma koira oli hyvin mustasukkainen ja otti Jennyn aina vastaan mahdottomalla haukkumisella. Mutta kun lääkäri laittoi hänelle myös korvasiteen, huolimatta koiransa ylenmääräisestä terveydestä, rauhoittui kaveri ja lähti tuttavilleen naapuriin näyttämään korvasidettään.  Kävipä saman tien pitemmänkin lenkin, ihan kioskilla asti, koska halusi kuulla tädin valittelut korvasairaudestaan.

   Jennyllä oli kauniit ruusukorvat ja sen verran tulehdukset vaurioittivat toista korvaa tai oikeastaan sitominen, että se riippui vähän alakuloisesti eikä ruususta enää tietoakaan. Mutta Jenny, joka oli hyvin tarkka ulkonäöstään, käänsi hyvin mielellään viallisen korvan poispäin eikä ollut tietääkseenkään.

   Jenny kiilsi ja välkkyi mustaa ja tummanruskeaa juovaa turkissaan eikä hän koskaan enää näyttänyt kenenkään mielestä rumalta niin kuin lapsena. Päinvastoin, hän oli tyylikäs ja siisti. Silmät olivat kauniit ja rehelliset. Hänessä ei ollut pienintäkään vilppiä eikä kieroutta. Hän katsoi hellittämättä suoraan silmiisi eikä kukaan voinut olla hänelle epärehellinen.

Tosin välimatkaa oli jonkun verran pidettävä, koska Jenny oli aivan mahdoton hellimään ja nuolemaan. Isonkin miehen hän kaatoi nurin pelkästä hellyydestä. En muista, että Jenny olisi koskaan kenellekään ollut paha. Ainoan kerran hän näytti hampaitaan, kun pieni lihava tyttö istui hänen vatsansa päälle hänen maatessaan kaikessa rauhassa ottamassa aurinkoa pihalla. Silloinkin hän näytti hampaitaan vain minulle, viestittäen sillä, että nosta toi  äkkiä pois, sattuu mielettömästi.

 

 

Jennyn juhannuskyyti

 

Jenny oli kova karkailemaan ja vielä vanhemmalla iälläkin se tuppaili sitä tekemään. Yritimme sitä pitää juoksunarussa pihalla kiinni, mutta se ei onnistunut. Jenny ulvoi kuin henkeä syöstävä, niin että nekin naapurit, jotka olivat vaatineet Jennyn kiinni pitoa, peruivat sanansa. Niinpä siis Jenny sai vapaana oleskella pihassa, puutarhassa, leikkipuistossa, naapurien visiiteillä ja joskus jopa kadullakin. Kotikatumme ei ollut vielä asfaltoitu, joten Jenny otti pahan tavan ottaa joskus keskellä katua santatiellä jopa aurinkokylpyjä. Tämä tietenkin oli ankarasti kiellettyä ja hengenvaarallistakin. Salon ystävälliset poliisit oppivat tuntemaan Jennyn ja Jennyn tavat. He vain nostivat Jennyn hellästi tien sivuun ja jatkoivat Maijalla matkaansa.

   Ikimuistettava oli juhannuspäivä, jolloin poliisisedät toivat Jennyn komeasti Maijalla kotiin. Takaovet avattiin ja Jenny asteli ylväästi rappuset alas. Äidiltä siinä jo tietenkin ehti sydän pompata kurkkuun, että ketäs sieltä mahdetaan tuoda. Tosin Jennyllä vähän niska putosi alemmas, kun näki isännän vihaisen ilmeen.

- Taasko sitä on vilistelty" 

 Jenny häpesi. Mutta naisväki silitteli tyytyväisenä Jennyn liukasta selkää.

-               Olipa hyvä että koti löytyi.

Psykologit antaisivat toruja tällaisesta ristiriitaisesta kasvatuksesta. Mutta Jenny oli Jenny ja meidän perhe oli meidän perhe.

 

Pojat hitsailivat autotallissa ja sitä Jenny inhosi sydämensä pohjasta. Silloin se myös tuppasi karkaamaan ja meni aina samaan paikkaan joen toisella puolella asuvan meille aivan vieraan perheen luo. Nämä ihastuivat Jennyyn ikihyväksi ja lupasivat pitää koiran, jos omistajaa ei löydy. Mutta me kuulimme vihjeen ja sen jälkeen osasimmekin aina heti hakea karkulaisen oikeasta paikasta.

 

 

 

Jenny näyttelyissä

 

 

Jenny oppi koirakoulussa välttämättömät poseerausasennot ja tärkeät tottelevaisuusopit näyttelyitä varten. Perheen isä oli kouluttajana ja hänen kanssaan voitokkaasti mentiin näyttelystä näyttelyyn. Muotovaliota varten viimeiseen tarvittavaan näyttelyyn lähti hän kuitenkin perheen äidin kanssa. Sillä kerralla meni heikosti. Emännällä oli sokeria mukana ja Jenny vaan kerjäsi sitä koko ajan. Kaikki meni pipariksi ja tuomari haukkui Jennyä jopa liian lihavaksi. Tuomari tunsi, totta kai, hyvin tämän rodun, joten hänelle ei olisi auttanutkaan vakioselityksemme, että tämä ei ole lihava, vaan tämä on tällaista rotua…

No, laihdutuskuurille vaan, eihän siinä muu auttanut. Ja sitten heltisi muotovalion arvo. Muotovaliona hän sitten säilyikin koko ikänsä. Muodot vaan olivat vähän piilossa niin kuin naisväellä useimmiten vanhemmalla iällä on.

 

 

Jennyn muutto

 

Kun perheemme sitten pitkän harkinnan ja yhteisen päätöksen jälkeen jakaantui kahtia, muutti Jenny omakotitalosta kerrostaloon. Velipoika tosin oli sitä mieltä, että kun Jenny ei ole vielä täyttänyt 12 vuotta, joten hän ei saa itse päättää jääkö isälle vai äidille.

   Yhteisymmärryksessä ja Jennyn parhaaksi tämäkin asia lopulta ratkesi. Kun Jennyn selkä tuli huonoon kuntoon eikä hän pystynyt kävelemään rappuja kolmanteen kerrokseen, muutti hän takaisin omakotitaloon ja ihanaan puutarhaansa. Aluksi yritimme tosin kantaa Jennyä raput ylös ja alas, mutta se kävi liian raskaaksi, kun Jenny oli painava ja liukas. Lisäksi hän tuppasi rimpuilemaan sylissä. Hänestä oli vaikea saada otetta, joten ilmeisesti silloin jo sattui vatsasta. Naisväki kävi sitten päivittäin hoitelemassa Jennyä, mikä oli tarpeen varsinkin loppuaikoina, kun Jennyyn iski vakava sairaus.

 

 

Jenny eläinlääkärillä

 

Jenny oli 14-vuotias , kun huomasimme, että alapäästä tuli koko ajan jotain veristä limaa. Sitä oli huonekaluissa ja matoissa ja vähän joka paikassa. Lisäksi Jenny oli alkanut valitella ja pyytää öisin ulos. Niinpä tyttäreni kanssa tilasimme ajan eläinlääkärille.

   Eläinlääkäri Salminen oli mahdoton huuliveikko ja monta kertaa sai tyttäreni närkästymään Jennyn puolesta sydänjuuria myöten. Mutta minut hän sai hilpeälle tuulelle ja nauraa kihertämään. Tällä kertaa vastaanotto oli tavanomainen.

       -  Sikaakos sieltä tuodaankin? Koirallehan te olette ajan tilanneet.

Mutta tällä kertaa hyytyi eläinlääkärinkin hymy ja käsi Jennyn sisällä hän sanoi meille:  ”Olkaas vait ny!” Vaikkemme me mitään puhuneet, pelokkaina odottelimme, mitähän sieltä     löytyy.

-               Kyllä täällä nyt ylimääräistä on… Siinä vaiheessa me kumpikin saattajat aloimme itkeä ja eläinlääkärikin pelästyi ja lohdutteli:

-               Ei tässä mitään hättää ole vielä pitkään aikaan. Vastan kun se alkaa juoda vettä ylen määrin ja vatsa turvota, on pakko tuoda tänne.

 

 

Vaikea ratkaisu

 

Totisina mietimme, mitä tehdä? Päädyimme odottavalle kannalle, koska lääkäri ei ollut leikkauksen kannalla ja tiesimme Jennyn heikot onnistumismahdollisuudet iän takia.

Kului viikkoja, melko hyviäkin. Annoimme Jennylle asperiinia yöksi. Eläinlääkärin antamat särkylääkkeet olivat liian voimakkaita. Jenny hoiperteli niitä otettuaan ja oli jatkuvassa tokkurassa. Tosin niissä lukikin, ettei saa ajaa autoa…

   Kunnes sitten kesällä alkoi kausi, jolloin Jennyltä tuli veristä ulostetta harva se päivä pitkin mattoja. Sinä kesänä pesin mattoja moneen kertaan. Muukin perhe alkoi hermostua tilanteesta, mutta tyttäreni pysyi järkähtämättömänä.

-   Ei, oli vastaus aina vain.

Kunnes sitten kerran sain puhuttua hänet ympäri.

- Ajattele kuinka Jenny kärsii, tämä on eläinrääkkäystä jne.

Lopulta tyttäreni suostui. Tilasimme ajan eläinlääkäriltä ja kerroimme jo puhelimessa käyntimme syyn.

Aika oli tilattu perjantai-illaksi kello 18. Torstaina olin kampaajalla ja koko ajan pyöri mielessäni huominen. Itkin ja ihmettelin, miksi ihminen joutuu näin vaikean ratkaisun eteen. Kuinka paljon helpompaa olisi, jos Jenny olisi vain itsestään hiljaa saanut nukkua pois.

 

 

Vastaus ylhäältä

 

Mutta kun perjantaina menin Jennyn tykö viimeisen kerran ruokkimaan häntä puolen päivän aikaan, oli Jenny turvonnut ja joi vettä mahdottomia määriä. Valtava helpotus, niinhän eläinlääkäri oli sanonut:  " Sitten ei ole enää mitään tehtävissä. "

   Tämä mitä tästä eteenpäin kirjoitan, on hirveän vaikea kirjoittaa. Mutta Jennyn muisto on niin kaunis, että niin kuin alussa sanoin, surussakin se tekee minut vielä onnelliseksi.

 

Minun oli määrä mennä töihin kello kuudeksi, mutta huomasin, että se oli mahdotonta. Vaikka olinkin toisen tyttäreni komentanut kotoa kokonaan pois, hänet joka Jennyn oikeastaan siihen aikaan omisti, oli toinenkin tyttäreni aivan poissa tolaltaan. Soitin pomolleni ja kerroin että myöhästyn jonkun verran. Velipoika ja isä lähtivät Jennyä viemään. Keittiössä, kun tyttäreni vielä silittivät ja hyväilivät Jennyä, hän katsoi meitä ja päästi ihmeellisen äänen se oli ikään kuin ulinan ja itkun välimuoto. Sitä on vaikea kuvata. Hän katsoi meitä ja hän tiesi. Annoin perheen miesten mukaan pahvilaatikon ja vanhan kuviollisen pussilakanan, että he voisivat kääriä Jennyn siihen. Lakana oli sama, jonka alla Jenny usein oli lasten kanssa nukkunut, heidän  keskellään, ikään kuin kolme silakkaa vierekkäin ahtaassa pikkusängyssä. Jenny yhtä suorana kuin muutkin, pää etutassujen välissä.

   Kun he toivat Jennyn takaisin kotiin tältä viimeiseltä eläinlääkärireissulta, olimme vanhemman tyttäreni kanssa kuistilla odottamassa. Takapihalle, koivun alle kaivettiin hauta. En antanut tyttäreni tulla Jennyä katsomaan, vaan lupasin kertoa miltä Jenny näytti. Se olikin helppoa. Jenny oli hyvin kaunis, hän oli kuin pieni lapsi pussilakana ympärillään kuin juuri kylvystä tulleena. Hän nukkui onnellisena ja tyynenä. Ei se tuntunutkaan niin pahalta kuin olimme pelänneet. Eläinlääkärillä oli  kuulemma kummallekin miehelle tullut vedet silmiin ja lääkäri oli sanonut:

- Se on kova paikka.

   Isä kertoi, kuinka kauniisti Jenny oli nukahtanut. Ensin oli annettu rauhoituspiikki ja nukutuspiikki. Sitten vasta lopullinen kuolinpiikki, kun Jenny oli rauhallisesti nukkunut. Velipoika yritti vähän keventää tunnelmaa kertomalla vitsejä eikä sekään tuntunut pahalta ollenkaan. Pakkohan siitä oli päästä eteenpäin.

 

Keväällä Jennyn jo melkein aikuiseksi kasvanut pikku emäntä ja omistaja vei Jennyn haudalle neljätoista valkoista ruusua. Yhden joka vuodesta kiitokseksi uskolliselle ystävälle. Kahdeksan puolikuun muotoiseen kaareen haudan ympärille ja loput etupihalle paikkaan missä Jennyllä oli tapana ottaa aurinkoa.

                                                                                                                                                                    

               

 

 

 

Kirjoitettu syksyllä 1987.

        

                      

©2017 vesiroos - suntuubi.com